Myötätunto. Siinä on hyvin voimakkaasti merkityksellä latautunut sana. Sosionomiopiskelijoina myötätunto on meille tietysti hyvin tuttu asia: se on mukana kaikessa asiakastyössä, aina kun kohtaamme ihmisiä, aina kun kuuntelemme heidän tarinaansa, ja aina kun yritämme parhaan kykymme mukaan auttaa. Monille meistä myötätunto on kuitenkin ammatillisessa mielessä vain työkalu, itsestäänselvyys jota sovelletaan työssä mutta jonka läsnäoloon ei sen enempää keskitytä.
Myötätunto muita kohtaan on selvää, mutta kuinka usein me muistamme tarjota sitä myös itsellemme? Sosiaaliala vetää luontaisesti puoleensa ihmisiä joilla on halu auttaa muita. Varsin usein tämä muiden auttaminen ollaan valmiita tekemään oman hyvinvoinnin kustannuksella. Tämän myötä me alamme vaatia itseltämme aivan liian tiukkaa onnistumista: jos minä en nyt kykene auttamaan niin kuka sitten? Se rima jonka asetamme itsellemme voi helposti olla niin korkealla ettei sitä ole ikinä mahdollista ylittää. Ja jos meiltä ei liikene myötätuntoa itsellemme, jää vain kaksi vaihtoehtoa: joko katkeroidumme ja alamme syyttää muita siitä etteivät hekään saavuta niitä kriteerejä joita vaadimme itseltämme, tai palamme loppuun.
Olen myös itse joutunut viime aikoina harjoittelemaan itsemyötätuntoa. Sain vähän aikaa sitten Kelalta perintäpäätöksen liikaa maksetusta tuesta. Kyse oli hyvin pienestä asiasta, mutta voin myöntää että itsetunto otti jonkin verran osumaa: minun pitäisi osata hoitaa tämä kunnolla, minun pitäisi tietää, miten voin ikinä auttaa muita jos olen itse näin kykenemätön? Samanlaisia tunteita nousi pintaan kun havahduin hiovani koulutehtävää vielä myöhään illalla kirjoittamalla samaa lausetta kymmenettä kertaa uudelleen. Miksen kykene kirjoittamaan kuin kymmenen vuotta asiaan perehtynyt tutkija? Miksei tekstini ole täydellistä? Jos nyt palautan epätäydellisen tehtävän niin tulenko ikinä olemaan tarpeeksi taitava toimimaan asiakkaiden kanssa? Jopa tämän blogitekstin kirjoittaminen herätti alkuun epätoivoa, jokainen kirjoitettu lause tuntui tönköltä ja teennäiseltä. Haluaisin kuitenkin uskoa että näistä kokemuksista voi oppia paljon, kunhan pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan itseään. Voi olla hyvä kysyä, miksi juuri minun kaikista maailman ihmisistä pitäisi olla virheetön ja täydellinen?
Jokainen meistä epäonnistuu joskus. Opinnoissa voi tulla haasteita jos tenteistä tulee huonoja numeroita, tehtävät tulevat täydennettäväksi, tai motivaatio ei aina vaan pysy korkealla. Myös arjessa joutuu kohtaamaan vastoinkäymisiä: puuro palaa pohjaan, koira kakkaa lattialle, tulee kiukuteltua puolisolle kun tämä oli taas jättänyt sukat lattialle. Työssäkin joutuu usein hyväksymään ettei aina voi onnistua eikä kaikkia voi auttaa. Elämä ei ole pelkkää kiiltokuvaa ja onnistumisia. Juuri näissä hetkissä on hyvä muistaa että jokainen ansaitsee myös itse sen myötätunnon ja luvan olla epätäydellinen jonka me olemme valmiit antamaan muille. Itseään ei kannata ruoskia verille koska ei kyennyt tekemään asioita täydellisesti, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen. Emme voi vaatia virheettömyyttä muiltakaan ihmisiltä, joten miksi vaatisimme sitä itseltämme?
Myötätuntoisesti
Patrik / SopoKopo